Paistunturin erämaa-alueella - Roavveoaiville

Kerran kesälomalla oli vielä mahdollisuus lähteä kauemmaksi parin yön reissulle, suuntasin kulkuni Utsjoelle ja Paistunturin erämaahan. Katsoin, että Utsjoen retkeilyreitti oli sopivan mittainen 25 km tai 35 km riippuen minne autonsa jätti ja ajattelin kulkea rennosti lyhyitä päivämatkoja. Monihan näyttää tuon reitin kävelevän ympäri päivässä, mutta minä olin lomalla ja halusin ottaa rennosti.

Päätin lähteä Mantojärven parkkipaikalta kohti Kuoppilasjärveä. Märässä maastossa, lahkeet mudassa, nousin -ei onneksi niin jyrkkää- ylämäkeä kahluupaikalle. Netissä luki, että "voi korkean veden aikana vaelluskengän varren suusta solahtaa vettä kenkään", niin koski kuohusi niin että vettä oli polviini asti. Koirani oli kauhuissaan, ei suostunut menemään yli. Katsoin, etten yksin ollessani ota riskiä ja kanna koiraa niin voimakkaassa virrassa. Käännyin siis takasin ja muutin suunnitelmia. Ajoin autoni poltetulle luontotuvalle ja lähdin siitä nousemaan ylös.

Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, alku oli koivikkoista ja vehmasta. Vihreää yllin kyllin ja ötököitä. Tässä vaiheessa päivä oli pitkällä ja ylösmeno tuntui loputtomalta, muttei hassummalta. Ylhäältä näki hyvin Tenojoen laakson. Pieneksi ongelmaksi muodostui juoman puute. Matkan varrella ei oikein tuntunut olevan kunnolla juomavettä - pieniä lätäköitä, seisovaa vettä - ei juoksevaa. Kävelin viitisen kilometriä ja päätin pystyttää leirin Loazzejavrin rannalle, jonka päästä löytyi kuvassa oleva lähde (kaksikin kappaletta). 

 

Seuraavana päivänä auringon paisteen minut herättäessä, lähdin kävelemään Roavveoaiville - reitin korkeimmalle kohdalle. Kulkeminen oli leppoisaa, kun maasto oli hieman vaihtelevaista alas- ja ylöspäin menoa, muttei liiaksi. Tällä reitillä riitti paremmin juomapaikkoja ja ylitykset olivat helppoja. Tosin koirani otti asian varman päälle, kuten kuvasta näkyy :)

Roavveoaiville nouseminen oli vaivatonta ja sieltä näkyi juuri ja juuri pilvien raosta Norjan lumisille tuntureille. 

 

 

Huipulta palasin samaa tietä takaisin leiriini pienen järven rannalle - nauttimaan auringosta, päiväunista ja lähiympäristöstä samoilusta. Mäkäräiset kyllä laittoivat jalkoihin vauhtia, ettei liiaksi tullut veltostuttua.



   Korvatunturi - Sinne ja takaisin

Kolean kevään jälkeen pääsi vihdoinkin ensimmäistä kertaa tunturiin tälle vuodelle. Kesäloman aluksi porhalsimme Heidin kanssa töiden jälkeen Savukosken Kemihaaraan. Löysimme sopivan yöpymispaikan Haarainkankaalta, vähän ennen siltaa ja märkää maastoa. 

Rauhaisan aamun jälkeen pääsimme puolilta päivin matkaan kohti Vieriharjua. Polku oli hyväkulkuinen ja selkeästi merkitty. Monen retkeilijän mielestä varmasti liiankin hyvä.

Miltei koko reitti oli tämmöistä kulkupohjaa.

Reitti kulki puiden varjoissa, mutta hien valumista se ei estänyt. Oli +20, pilvetöntä ja tuuletonta. Vettä oli hyvin vähän saatavilla. Se piti kantaa Keskihaaran sillalta. Koiralle löytyi vettä pienistä suolammikoista, mutta jouduin silti juottamaan sitä kuivilla, pitkillä kangasmetsäpätkillä. Saimme rauhassa kävellä Vieriharjulle, vain yksi ystäväpariskunta käveli vastaan. Ei näkynyt poroja, eikä muitakaan eläimiä koko reissulla. Lintuja sitä enemmänkin. Ne lauloivat yöllä, varoittelivat meistä päivällä. 

Vieriharjun silta.

Vieriharjulla oli porokämppä, sauna, liiteri ja jonkinsorttinen nuotiopaikka. Kuivalle kangaskankaalle pystytimme teltat. Ajattelimme, että saisimme olla rauhassa omissa teltoissamme, jos joku matkalainen saapuisi yöaikaan. Aurinko lämmitti ja tokaisin, että voisimme jäädä tänne nauttimaan kelistä ja rauhasta. Tarkoituksena oli käydä tsekkaamassa Mantoselän kämppä, mutta ei se laiskuus iskenyt vaan rauhan kaipuu. Istuimme Vieriharjun sillalla ja yritimme silmillä etsiä kaloja. Vesi oli jäätävän kylmää, vain hetken sieti pitää jalkoja vedessä. 

Saimme koko päivän olla keskenämme, samoin koko yön. Kuunnella rauhassa lintujen laulua, jokaisella oma ajankohtansa laulaa.

Taisi taas mennä lähemmäs puolta päivää, kun rinkat olivat selässä ja lähdimme talsimaan Palo-Vieriharjun selkää pitkin. Siinä jutustelimme, innokkaana kuljimme polkumme ohitse. 

Rakitsanaapa

Tulimme ison suon laitaan ja näimme sen ensimmäistä kertaa - Korvatunturin. Siellä kaksi korvaa kohosi suon takana. Siinä hetken ihmettelimme, että ei se polku enää jatku. Kunnes hoksasimme, ettei se jatkukaa. Ollaan kilometri pari kuljettu ohi. Hups. Enpä suostunut menemään suunnalla metsän läpi. Palasimme takaisin päin sille ei löydetylle polulle. Sen verran täytyy toppuutella, että se polku ja kyltti oli suuren kuusen takana. Helposti siitä kävelee rivakasti ohitse. 

Kivempi oli nyt kävellä perinteistä polkua pitkin kuin mönkijäuralla. Tällä matkalla oli vaihtelevampi  kasvusto ja puusto, muttei lainkaan korkeuseroja.

Rakitsanojan nuotiopaikka.

Energiat olivat vähissä saavuttuamme Rakitsanojan nuotiopaikalle. Vesipaikka oli melko huono, vesi oli seisovaa, mutta ei maistunut pahalta. Paikalle oli tuotu hirsiä, joten näyttävästi sinne nousee tupa jossakin vaiheessa. Jatkoimme matkaa. 

Sopiva leiripaikka löytyi rinteestä läheltä jokea, ennen nousua Korvatunturinmurustalle. Leiriin pystyyn, eväät reppuun ja eikun ylöspäin kohti murustan huippua. Oho, mitkä maisemat! Ei ollut pitkä nousu. Ei ehtinyt pahemmin hiki nousta. 

Korvatunturinmurustalta näkymä Korvatunturille.

Kun reitin kulkee oikein, näkee Korvatunturin ensimmäistä kertaa vasta murustalta. Näkymä on kaiken vaivan arvoinen. Murustan nuotiopaikalla (kehno) on Suomen hienoimmalla näkymällä varustettu huussi. Siellä on pakko vierailla. 

Näkymä huussista :) 

Etsimme ja kummastelimme vielä eväiden syönnin jälkeen rauhanpylvästä. Valkoinen, olikohan siinä tekstit suomeksi, englanniksi ja japaniksi ja rauhasta jotakin höpistiin. Ja sitten alas leiriin nukkumaan lintujen laulun saattelemana ja tuuduttamana.

Sitten olikin jännä päivä tiedossa! Vaelluksen kohokohta ja päätepiste: Korvatunturi. Olimme pyytäneet luvat kuukautta aiemmin ja vielä Kemihaarasta soittaneet johtokeskukseen, että ollaan maanantaina menossa rajavyöhykkeelle. Siinä nyt oltiin. Stop-kyltin edessä seisottiin ja ihmeteltiin kylttejä. Rajamiehet lienevät merkit polun varteen laittaneet, niitä oli helppo seurata. Vaivihkaa nousimme ylemmäs. Onneksi aurinko välillä katosi pilvien taakse, mutta sitä korkeammalla nousimme, sitä enemmän se tuntui paistavan. 

Siinä sitten äkkiseltään olimme, tähystystuvalla, jonka ovi oli kutsuvasti auki. Kummallinen rakennus, ja hauskakin. Tunkkainen haju oli voimakas. Kävijät olivat jättäneet tirpehööriä ja alkoholipulloja (tyhjiä). Kaikkea en tässä paljasta.

Tästä ei ollut pitemmälle menemistä. Paikka oli merkitty aurauskepeillä, kuten koko reitti. Ohjeissa oli tarkat tiedot minne sai mennä; tähystysmajaan ja huussiin sai tukeutua. Huussi olikin hutera ja kämänen. Ei tarttisi paljoakaan että se vierisi rinnettä alas. 

Kauniit olivat maisemat, loputtomasti metsää. Sitä siinä ihailimme, katselimme pilvien lipumista. Koira haukkui vinhasti ja hetken olimme varmoja että tontut meitä tarkkailivat. Joulupukki oli lomalla, mutta niin olimme mekin.