Pöyrisjärven ympäri

Kyllä huomasi retkeilybuumin Pöyrisjärvelläkin. Parkkipaikka oli aivan täysi ja löysimme yhden ainoan kolon mihin automme mahtui. Ajattelimme jättää auton tienvarteen, mutta se ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Saavuimme Näkkälään illalla kahdeksan aikoihin ja nousimme Jierstivaaran rinteelle nukkumaan tunturipuron varrelle. Totesimme, että karttaan merkityissä puroissa virtasi vettä keskikesän jälkeenkin, vaikkei runsaanpuoleisesti. Kaikki purot olivat myös aikamoisen pajukon ympäröimiä, mikä paljastuikin leimaa-antavaksi koko alueelle. 

    Kohti auringonlaskua Jierstivaaralla

Aamulla lähdimme kävelemään Jierstivaaran rinnettä siten että laskeuduimme alas kohti Jierstirovanjärveä. Tajusimme kulkevamme liian alhaalla rinteellä ja jouduimme taivaltamaan pajukoissa ja vaivaiskoivikossa - olisi pitänyt nousta korkeammalle. 

Alhaalla totesimme pääpolun olevan autobaana: mönkkäreitä, pyöräilijöitä ja jopa auto ohitti meidät. Hetken ahdistus, mutta onnistuimme löytää rauhallisen hiekkarannan lounashetkelle. Hiekkaista polkua oli välillä raskasta kulkea, kun askel hautautui hiekkaan. Ympäristö oli kyllä ainutlaatuista niin erilaista mitä olen Lapissa nähnyt. Vesi oli kirkasta lammikoissa ja niistä sai hyvin vettä lounasta varten. Kannattaa vain katsoa kartasta ettei lammikko ole suonvärin ympäröimä sillä niistä kohdin ei saa vettä otettua. 

    Paikoitellen pohja oli kovempaa ja hyvää kulkea. 

Pöyrisjärven autiotuvalle käveli nopeaa tahtia, mutta vasta Termisjoen kohdalla sai kunnon täydennyksen juomapulloon. Autiotupa sijaitsi kauniilla paikalla ja siellä on hyvin paikkoja teltoille, kuitenkin päätimme jatkaa matkaa rauhallisimmille alueille ja sää oli myös mainio iltakävelylle. Autiotuvan kohdalla puro on leveä ja syvä, joten vesistö on ylitettävä hiekkarannalta kapeaa hiekkatöyrästä pitkin (kts. ensimmäinen kuva). Meitä kyllä onnisti kun oli helteinen päivä. Ei voinut olla parempaa vaelluspäivää kahlata pitkään vedessä. Välillä kuljimme paljain jaloin, välillä crocsit jaloissa. Karttaa katsomalla totesimme että voisi olla mahdollista kävellä koko reitti rantaa pitkin. Miksi lähteä polkua seuraamaan kerran oli niin hieno ilma. Hiekkapohjaista rantaa oli sen verran helppo kävellä. Tällä oikoreitillä ilmeni ainoastaan yksi ongelmakohta - Ilmalommolin kohdalla näytti vesi syvältä. Hapuillen löysimme kuitenkin reitin siitäkin yli. Se pitää kaartaen kävellä järven puolelta. Vesi nousi hieman polven yläpuolelle, mutta virtaa ei ollut lainkaan, joten yli uskalsi mennä. Vedenpohja myös näkyi koko ajan. Oivuksenrannalta alkoi se varsinainen pitkä kahluu osuus. Olimme ajatelleet pitää sen rannassa tauon, mutta verenimiät kannustivat jalkoja eteenpäin. Tämä kahluu on helppo ja välillä pääsee vedestä pois rannalle. Kahluun jälkeen odottaa hieno, pitkä hiekkaranta, jossa on hyviä telttapaikkoja.

Me jatkoimme vielä matkaa kohti seuraavaa haastetta: Oivuksen kahlaamoa. Heti joen kohdalla on syvää, joten reitti yli pitää löytää järven puolelta. Kannattaa siis lähteä reilusti järven puolelta ja kaartaa kohti mönkkäripolkua tai vaihtoehtoisesti nousta rannalle kaislikossa olevaa selvää uomaa pitkin (jota pitkin me menimme). Pohja on ok kulkea, välillä isoja kiviä, välillä pieniä syvennyksiä, mutta kertaakaan ei tarvinnut ylitystä pelätä, kun vesi oli sen verran kirkasta. Tosin askellus nostatti pintaan lietettä. Vesi nousi hieman yli polven. Virtausta ei ollut lainkaan. Kahlaamon jälkeen kuljimme vielä polkua pitkin Oivusvaaralle, josta lähdimme omaa reittiä kohti Porokotaharjun paria lampia, johon pystytimme leirin:

Seuraavana päivänä kävelimme Porokotaharjua pitkin Maaterlommolille. Päivä oli niin hieno, että päätimme nauttia siitä ja kauniista hiekkamaisemasta. Pystytimme leirin Maaterjoen varrelle lähelle Maaterlommolia. Tiedän, että moni suosittelee leiripaikaksi Maaterlommolin hiekkapoukamaa, mutta me totesimme tämän olevan meille parempi paikka. Saisimme nauttia virtaavasta vedestä - mikä on sen parempi tuutulaulu. Otimme tarvittavat vehkeet mukaan ja menimme uimaan Maaterlommolin hiekkarannalle. Uinnin ja päiväunien jälkeen nousimme harjulle ihailemaan maisemia ja kummastelemaan luontoa. 

    Porokodanharjulla

Aamu valkeni pilvisenä ja koleampana. Päivä olikin täydellinen vaellukseen: puolipilvistä ja lämpöä alle +20C. Kartan perusteella tällä pätkällä oli parempi pysyä polulla. Tavoitteena oli kävellä Maaterlommolilta Termisvaaran rinteen purolle. Reitti oli helppokulkuista ja kulki suurimmaksi osaksi poroaidan vierttä, mikä kävi jo hieman tylsäksi. Onneksi matkan varrella oli paljon lakkoja. Tällä reitillä teimme yhden virheen nälkäisinä: Emme katsoneet kartasta oliko lammen ympärillä vihreää. Joten jouduimme toteamaan lammen rannan huonoksi ja jatkoimme matkaa. Onneksi poroaidassa oli portti, josta pääsimme Norjan puoleiselle lammelle, josta saimme kuin saimmekin lounaalle vettä. 

    Mönkkäriuraa Norjan ja Suomen rajalla.

Viimeisen yön vietimme Termisvaaran rinteellä, josta yllättävää kyllä ei ollut helppoa löytää puron läheltä tasaista maata teltalle. Iltaruuan jälkeen nousimme Termisvaaran huipulle katsomaan rajamerkkiä ja maisemia Pöyrisjärvelle sekä Norjaan.

    Ilta-aurinko Termisvaaran huipulla

Viimeisenä päivänä kuljimme Termisvaaran länsirinnettä siten että tulimme alas kohti Kaamusjärveä. Halusimme nähdä lehtojen luonnonsuojelualueen. Se olikin aikamoinen kulkea rinkka selässä! Kartassa näkyi polku, mutta sitä oli kyllä mahdoton seurata. Rehevä kasvusto, soisuus, kaartuvat puut - olivat aivan toista mihin tällä retkellä oli tottunut. Aivan erilainen ympäristö. Onneksi se ei jatkunut liian pitkään, muuten siihen olisi tuskastunut. Loppu matka oli perinteisen helppoa mönkkäripolkua kunnes reittimme yhtyi pääpolkuun, jossa mönkkärit ja hevoset meidät ohittivat. Kokonaisuudessaan Pöyrisjärven ympäri on helppo kulkea ja sopii aloitteleville, varsinkin kun kulkee koko ajan polkuja pitkin niin ei ole pelkoa eksymisestä. 

Juhannusseikkailu 2018 - Marivaaralta Vongoivalle 

Oli jälleen aika huiputtaa "koira-parka" uuden tunturin päälle ja lähteä juhannusseikkailulle kairaan. Lähdimme torstaina töiden jälkeen ajamaan Marivaaraan. Soratie on ihan ok ajaa Lokalta, mutta Marivaarantie on sitten toinen juttu. Hiljaa köröttelimme eteenpäin, paikalliset kyllä hurahtelivat meistä ohitse. Moni myös oli ajanut Marivaaran parkkipaikalle asti, mutta itse katsoin sen olevan auto rukalleni liian raju tie. Kivet ovat varmasti kolisseet autojen alla. Jätimme siis suosiolla auton Marivaaran ylämäkeen ja kävelimme loppumatkan. 

Joskus kyllä ärsyttää, kun karttoihin merkitään isolla esim. kansallispuiston rajat, eikä siten näe mitä maastossa on. Täten meille tuli yllätyksenä, että heti alkuun (parkkipaikalta, info-kyltin luota) oli kahlattava "joen" yli. Koira pystyi taiteilemaan itsensä toiselle puolelle puunrunkoa pitkin, me otimme suosiolla kengät pois jalasta. 

Suon jälkeen käännyimme oikealle kulkemaan karttaan merkittyä polkua pitkin. Polku on selkeä, mönkkäriura. MUTTA reitti on märkä. TODELLA soinen. Aikamoiset kiroilut kävi mielessä. Kenties ei oikein oltu vielä vaellusmoodissa, mutta oli hidasta kulkea suolla ja kiertää kosteikkoja. Puolen yön aikoihin saavuimme Irtonais Auhtille, jossa kulkee pieni puro. Sen lähellä on  hyvä telttapaikka ja jäimme siihen yöksi. Aamulla olikin ihana kömpiä ulos teltasta ja nauttia auringosta. Reitti jatkui vielä kostean puoleisena kunnes parani Auhtijoenselällä. Juomavettä sai vasta Jaurujoelta, joten kuivin suin saimme kulkea. Jaurujoen yli pääsee vanhaa siltaa pitkin. Aika heiveröiseltä se vaikutti, askelma oli jo mennyt rikki, joten yksitellen kuljimme siltaa pitkin. 

Sillan jälkeen näkee Mauri-myrskyn tuhoja.

Onnekkaana saavuimme Tahvontuvalle ennen sateen alkua, joten juhannusaatto meni perinteisissä ilmoissa. Tietenkin kävimme juhannussaunassa (todella hyvät löylyt) ja seurasimme mökin ikkunasta koskikaran pesimäpuuhia. Aamulla sitten huomasimme, että pari poikasta oli lentänyt pesästä pois ja ne opettelivat elämän taitoja mökin edustalla kulkevalla joella. 

Tahvontupa oli hyvässä kunnossa. 

Aamu valkeni pilvisenä, ja sateen uhka oli koko ajan läsnä. Polkua seuraten kuljimme Jaurujokea myötäillen Vongoivanjoelle, jota vuorostamme lähdimme seuraamaan sade seuranamme. Emme löytäneet polkua (jos sellaista edes on), joten kävelimme eteenpäin siten että näimme joen koko ajan vasemmalla puolella. Sade tiheni ja mieli painui sitä myöten. Eipä tullut paljoa nautittua maisemista. Lyhyen tauon pidimme kuusien alla nyhjöttäen, ennen kuin käännyimme ylös tunturiin puroa seuraten. Sade taukosi tunturikoivikossa ja saatoimme ottaa sadevarusteet pois yltämme. Täältä suunnasta nousu oli loivaa ja pian saimme nauttia taas maisemista. 

Kuusikurun alkua.

Nälkäisinä ja uupuneina kuljimme kivikkoista kurunrinnettä leiripaikalle. Oppaassa oli kerrottu, että tunturilampi on suojainen paikka leiriytyä (Kuusikurun latvassa). Paikka oli kyllä kaunis, mutta "pusikkoinen" ja siellä oli paljon - sanotaanko niin, että hirvet viihtyvät siellä erittäin hyvin. Löysimme kyllä parille teltalle hyvät paikat ja saimme leirin (kuva alla) pystyyn kuivassa kelissä ja vihdoinkin ruokaa. Yöllä sitten myrskysi kunnolla, joten toivoimme vain telttojen kestävän koetuksen.

Aamulla jatkoimme matkaa Vongoivan huipulle, josta laskimme alas Vongoivanräystäälle. 

Vongoivalta näki mm. Korvatunturille. 

Vongoivanräystäs on käymisen arvoinen paikka. 

Vongoivanräystäältä lähdimme kulkemaan Tyyrojan itäpuolta pitkin takaisin Tahvontuvalle. Tyyrojan vierellä kulkee selkeä polku, joka alkoi jo aiemmin kuin karttaan oli merkitty. Reitti oli myös kaunis kävellä. Tyyroja on myös helppo ylittää. Tahvontuvalla yövyimme teltassa. Takaisin Marivaaraan emme halunneet kulkea samaa märkää reittiä pitkin, joten päätimme kulkea seuraten poroaitaa Kuopskuusikon toista laitaa pitkin. Valinta olikin hyvä. Reitti saattaa olla pidempi, mutta parempi kulkuinen. Poroaidan vieritse kulkee mönkkäriura, jota on helppo seurata. Mutta tälläkin reitillä on suota (kuva alla), muttei niin pahoja. Ja täällä tuli fiilis, että sitä kulkee nyt kyllä niin erämaassa. En olisi lainkaan yllättynyt vaikka karhu olisi kävellyt vastaan. Marivaarasta lähteville suosittelenkin juuri tätä puolta kuljettavaksi. 

Kuopskuusikon poroaidan polkua oli hyvä seurata. 

Kahdeksan tuntia meillä kesti kävellä Tahvontuvalta autolle (pidimme kunnon lounastauon). Muitakin oli liikekannalla; onhan tämä yksi nopeimmista reiteistä tunturialuille, muttei minusta mikään mukavin. Jälleen oli mukava palata kotiin uusin kokemuksin ja opein. Kaiken puolin hienarvoinen reissu. 

Huipulla tulee, taas - Kumputunturi

Kauden 2018 ensimmäinen reissu. Lämpö saavutti Lapin ja antoi lumelle kyytiä. Näytti aluksi siltä, että tänäkin keväänä lunta riittäisi kesäkuulle asti, mutta mutta...Sehän yllätti posetiivisesti. Oli siis pakko lähteä yöreissulle. Karttaa katsellessani katseeni osui Kumputunturille - Paikkaan, jossa kesällä riittää retkeilijöitä, joten tämä vuoden aika tuntui otolliselta ajalta käydä siellä. Huomasin, että monet ovat kulkeneet tunturille ylös merkittyä reittiä pitkin Tepsan kylän kautta, mutta meikä halusi nousta Jeesiöjärven puolelta. Katsos, se näytti kuivemmalta reitiltä, näin tulvan aikaan.

Lähdin siis rinkan kanssa nousemaan tunturiin Kumputunturin metsäautotien päätepisteestä. Tie oli hyvässä kunnossa, ja perillä oli rutkasti tilaa pysäköinnille. Vaikka reittiä ei ole merkitty, sitä on helppo seurata. Onhan se miltei suoraa kodalle asti. Polku oli helppo kulkuinen, tosin paikoin sulamisvedet olivat putsanneet polun kivikkoiseksi. Iso miinus on ettei ole juomavettä saatavilla, ei oikeastaan koko matkalla.

Toinen iso miinus on, että rakennukset ovat huonokuntoisia. Varsinkin päivätupa Kumputunturin huipulla. Se oli aivan homeessa ja sotkuinen. Ei voisi ajatellakaan siellä retkiruokia syövänsä. Myös viereinen näköalamaja oli epäsiivossa kunnossa, mutta siellä sai olla tuulelta suojassa. Sillä tuulta riitti. Polttopuita näytti olevan hyvin täällä että kodalla.

Huipulta näki lähiympäristön tuntureille, mutta ne olivat kyllä kaukana, joten hyviä maisemakuvia oli turha kuvitella saavansa. Mutta ne kivikot! Aivan mahtavia, aivan ihanan värisiä. Ja ihmis*** olivat heittäneet koloihin vaikka mitä ***. Kannattaa olla varovainen, sillä siellä oli rikkoutunutta lasia.

Laitoin itselleni iltaruuan majassa (viereinen kuva) ja lähdin kulkemaan moottorikelkkareittiä rinnettä alaspäin kunnes saavuin puurajalle. Sieltä löysin sopivan paikan teltalle tunturinäkymällä.

Tuuli ujelsi ja heilutti telttaa, mutta kyllä sitä unenpäästä kiinni saatiin. Aamulla palasin autolle samaa reittiä pitkin. Olin harkinnut tekeväni rengasreitin, mutta akku simahti, joten en lähtenyt pelkän kehnon kartan kanssa tuntemattomalle polulle (joka vielä loppuu kesken). Mutta jos joku miettii samaista reittiä, niin suosittelen kulkemaan sen päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Ensin kannattaa kävellä metsäautotietäpitkin sille Sadinselänojan läheiselle polulle ja käydä Palkaskurussa, sitten nousta tunturiin. Kivempi nousu ja paremmat maisemat laskeutuessa.

      

           Paistunturin erämaa-alueella - Roavveoaiville

Kerran kesälomalla oli vielä mahdollisuus lähteä kauemmaksi parin yön reissulle, suuntasin kulkuni Utsjoelle ja Paistunturin erämaahan. Katsoin, että Utsjoen retkeilyreitti oli sopivan mittainen 25 km tai 35 km riippuen minne autonsa jätti ja ajattelin kulkea rennosti lyhyitä päivämatkoja. Monihan näyttää tuon reitin kävelevän ympäri päivässä, mutta minä olin lomalla ja halusin ottaa rennosti.

Päätin lähteä Mantojärven parkkipaikalta kohti Kuoppilasjärveä. Märässä maastossa, lahkeet mudassa, nousin -ei onneksi niin jyrkkää- ylämäkeä kahluupaikalle. Netissä luki, että "voi korkean veden aikana vaelluskengän varren suusta solahtaa vettä kenkään", niin koski kuohusi niin että vettä oli polviini asti. Koirani oli kauhuissaan, ei suostunut menemään yli. Katsoin, etten yksin ollessani ota riskiä ja kanna koiraa niin voimakkaassa virrassa. Käännyin siis takasin ja muutin suunnitelmia. Ajoin autoni poltetulle luontotuvalle ja lähdin siitä nousemaan ylös.

Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, alku oli koivikkoista ja vehmasta. Vihreää yllin kyllin ja ötököitä. Tässä vaiheessa päivä oli pitkällä ja ylösmeno tuntui loputtomalta, muttei hassummalta. Ylhäältä näki hyvin Tenojoen laakson. Pieneksi ongelmaksi muodostui juoman puute. Matkan varrella ei oikein tuntunut olevan kunnolla juomavettä - pieniä lätäköitä, seisovaa vettä - ei juoksevaa. Kävelin viitisen kilometriä ja päätin pystyttää leirin Loazzejavrin rannalle, jonka päästä löytyi kuvassa oleva lähde (kaksikin kappaletta). 

 

Seuraavana päivänä auringon paisteen minut herättäessä, lähdin kävelemään Roavveoaiville - reitin korkeimmalle kohdalle. Kulkeminen oli leppoisaa, kun maasto oli hieman vaihtelevaista alas- ja ylöspäin menoa, muttei liiaksi. Tällä reitillä riitti paremmin juomapaikkoja ja ylitykset olivat helppoja. Tosin koirani otti asian varman päälle, kuten kuvasta näkyy :)

Roavveoaiville nouseminen oli vaivatonta ja sieltä näkyi juuri ja juuri pilvien raosta Norjan lumisille tuntureille. 

 

 

Huipulta palasin samaa tietä takaisin leiriini pienen järven rannalle - nauttimaan auringosta, päiväunista ja lähiympäristöstä samoilusta. Mäkäräiset kyllä laittoivat jalkoihin vauhtia, ettei liiaksi tullut veltostuttua.



   Korvatunturi - Sinne ja takaisin

Kolean kevään jälkeen pääsi vihdoinkin ensimmäistä kertaa tunturiin tälle vuodelle. Kesäloman aluksi porhalsimme Heidin kanssa töiden jälkeen Savukosken Kemihaaraan. Löysimme sopivan yöpymispaikan Haarainkankaalta, vähän ennen siltaa ja märkää maastoa. 

Rauhaisan aamun jälkeen pääsimme puolilta päivin matkaan kohti Vieriharjua. Polku oli hyväkulkuinen ja selkeästi merkitty. Monen retkeilijän mielestä varmasti liiankin hyvä.

Miltei koko reitti oli tämmöistä kulkupohjaa.

Reitti kulki puiden varjoissa, mutta hien valumista se ei estänyt. Oli +20, pilvetöntä ja tuuletonta. Vettä oli hyvin vähän saatavilla. Se piti kantaa Keskihaaran sillalta. Koiralle löytyi vettä pienistä suolammikoista, mutta jouduin silti juottamaan sitä kuivilla, pitkillä kangasmetsäpätkillä. Saimme rauhassa kävellä Vieriharjulle, vain yksi ystäväpariskunta käveli vastaan. Ei näkynyt poroja, eikä muitakaan eläimiä koko reissulla. Lintuja sitä enemmänkin. Ne lauloivat yöllä, varoittelivat meistä päivällä. 

Vieriharjun silta.

Vieriharjulla oli porokämppä, sauna, liiteri ja jonkinsorttinen nuotiopaikka. Kuivalle kangaskankaalle pystytimme teltat. Ajattelimme, että saisimme olla rauhassa omissa teltoissamme, jos joku matkalainen saapuisi yöaikaan. Aurinko lämmitti ja tokaisin, että voisimme jäädä tänne nauttimaan kelistä ja rauhasta. Tarkoituksena oli käydä tsekkaamassa Mantoselän kämppä, mutta ei se laiskuus iskenyt vaan rauhan kaipuu. Istuimme Vieriharjun sillalla ja yritimme silmillä etsiä kaloja. Vesi oli jäätävän kylmää, vain hetken sieti pitää jalkoja vedessä. 

Saimme koko päivän olla keskenämme, samoin koko yön. Kuunnella rauhassa lintujen laulua, jokaisella oma ajankohtansa laulaa.

Taisi taas mennä lähemmäs puolta päivää, kun rinkat olivat selässä ja lähdimme talsimaan Palo-Vieriharjun selkää pitkin. Siinä jutustelimme, innokkaana kuljimme polkumme ohitse. 

Rakitsanaapa

Tulimme ison suon laitaan ja näimme sen ensimmäistä kertaa - Korvatunturin. Siellä kaksi korvaa kohosi suon takana. Siinä hetken ihmettelimme, että ei se polku enää jatku. Kunnes hoksasimme, ettei se jatkukaa. Ollaan kilometri pari kuljettu ohi. Hups. Enpä suostunut menemään suunnalla metsän läpi. Palasimme takaisin päin sille ei löydetylle polulle. Sen verran täytyy toppuutella, että se polku ja kyltti oli suuren kuusen takana. Helposti siitä kävelee rivakasti ohitse. 

Kivempi oli nyt kävellä perinteistä polkua pitkin kuin mönkijäuralla. Tällä matkalla oli vaihtelevampi  kasvusto ja puusto, muttei lainkaan korkeuseroja.

Rakitsanojan nuotiopaikka.

Energiat olivat vähissä saavuttuamme Rakitsanojan nuotiopaikalle. Vesipaikka oli melko huono, vesi oli seisovaa, mutta ei maistunut pahalta. Paikalle oli tuotu hirsiä, joten näyttävästi sinne nousee tupa jossakin vaiheessa. Jatkoimme matkaa. 

Sopiva leiripaikka löytyi rinteestä läheltä jokea, ennen nousua Korvatunturinmurustalle. Leiriin pystyyn, eväät reppuun ja eikun ylöspäin kohti murustan huippua. Oho, mitkä maisemat! Ei ollut pitkä nousu. Ei ehtinyt pahemmin hiki nousta. 

Korvatunturinmurustalta näkymä Korvatunturille.

Kun reitin kulkee oikein, näkee Korvatunturin ensimmäistä kertaa vasta murustalta. Näkymä on kaiken vaivan arvoinen. Murustan nuotiopaikalla (kehno) on Suomen hienoimmalla näkymällä varustettu huussi. Siellä on pakko vierailla. 

Näkymä huussista :) 

Etsimme ja kummastelimme vielä eväiden syönnin jälkeen rauhanpylvästä. Valkoinen, olikohan siinä tekstit suomeksi, englanniksi ja japaniksi ja rauhasta jotakin höpistiin. Ja sitten alas leiriin nukkumaan lintujen laulun saattelemana ja tuuduttamana.

Sitten olikin jännä päivä tiedossa! Vaelluksen kohokohta ja päätepiste: Korvatunturi. Olimme pyytäneet luvat kuukautta aiemmin ja vielä Kemihaarasta soittaneet johtokeskukseen, että ollaan maanantaina menossa rajavyöhykkeelle. Siinä nyt oltiin. Stop-kyltin edessä seisottiin ja ihmeteltiin kylttejä. Rajamiehet lienevät merkit polun varteen laittaneet, niitä oli helppo seurata. Vaivihkaa nousimme ylemmäs. Onneksi aurinko välillä katosi pilvien taakse, mutta sitä korkeammalla nousimme, sitä enemmän se tuntui paistavan. 

Siinä sitten äkkiseltään olimme, tähystystuvalla, jonka ovi oli kutsuvasti auki. Kummallinen rakennus, ja hauskakin. Tunkkainen haju oli voimakas. Kävijät olivat jättäneet tirpehööriä ja alkoholipulloja (tyhjiä). Kaikkea en tässä paljasta.

Tästä ei ollut pitemmälle menemistä. Paikka oli merkitty aurauskepeillä, kuten koko reitti. Ohjeissa oli tarkat tiedot minne sai mennä; tähystysmajaan ja huussiin sai tukeutua. Huussi olikin hutera ja kämänen. Ei tarttisi paljoakaan että se vierisi rinnettä alas. 

Kauniit olivat maisemat, loputtomasti metsää. Sitä siinä ihailimme, katselimme pilvien lipumista. Koira haukkui vinhasti ja hetken olimme varmoja että tontut meitä tarkkailivat. Joulupukki oli lomalla, mutta niin olimme mekin. 

Siellä jossakin tuntureilla

Siellä jossakin tuntureilla

Viikonloppu ahdistus oli tuloillaan: oli lähdettävä liikkeelle, jonnekin tunturiin, kauas pois seinien sisältä. Onneksi ystävälleni oli vapaata, joten saimme kolmannen kumppanin autoon.

Auto kiiti Kittilän kautta kohti Jerisjärveä. Siinä matkalla, taisi olla Levin Smarketin pihassa, teimme päätöksen kiivetä Särkitunturille.

Ennen nousua söimme p-paikalla pikaisen lounaan. Ei lainkaan hullumpi paikka; hyvä näköala Pallaksen suuntaan. Siitä sitten tien yli tunturiin. Olimme hieman hämmentyneitä kuinka leveä ura vei ylös tunturiin; pyörällä helppo kulkea. Matkan alkutaipaleella on hieno kota lammen äärellä. Viimeisen päälle tehty. Kertoo paljon että huussissa oli vessapaperia.

Ylhäällä ymmärtää hyvin miksi Särkitunturi on suosittu paikka: jumankekkuli että millaiset näköalat. Huipulla on myös kirkasvetinen järvi, jossa on hyvä uida.

Tummat pilvet kerääntyivät päidemme päälle, Ukkonen jyrisi Ylläksen puolella. Oli aika kipaista mäki alas. Tiedoksi että lammella on vain nuotiopaikka ja halkovaja.

Sadepilvet tekivät maiseman harmaaksi, tunturien huiput peittyivät ja päätimme odottaa sateen ohimenemistä ja ajaa Pallasjärven rannalle kodalle. Oli taas aika syödä :) Kaatosateessa, veden roiskiessa korkealle renkaiden alta, lätäköiden isotessa, mietin tovin ennen kuin painoin kunnolla kaasua, että pääseeköhän tätä hiekkatietä enää takaisin päin. Vettä tuli kirjaimellisesti kaatamalla ja saimme juosta kotaan, jossa olikin jo tulet valmiina ja ruokailijoita. Siellä napostelimme ja odotimme tunnin verran sateen rauhoittumista ja teimme seuraavan suunnitelman.

Illan tunteina nousisimme Lommoltunturille. Katsoimme, että Pallaksentieltä olisi suhkot lyhyt matka nousta huipulle ja pääsisi vielä alkuun kulkemaan polkua pitkin. Ja niinhän se olikin. Tosin polku oli kivikkoinen ja liukas. Selvästi vanha polku. Jossain vaiheessa vain käännyimme huippua kohti ja totesimme kuntomme kasvaneen, kun ei tullut edes hiki. Maisemista ei tarvitse erikseen mainita; ne tuppaavat aina olevan kauniita tunturin huipulla. Täältä näkyi hyvin läheisille Pallaksen tuntureille. Ylhäältä löytyi myös pieni määrä, superherkullisia lakkoja!

Nuorttia pitkin rajavyöhykkeelle 

Tämän vuoden loma alkoi kolmen yön vaelluksella Savukosken Nuorttissa, joka on UKK:n puiston kaakkoiskulmaa. Vaellus oli Rovaniemen retkeilijöiden järjestämä. Tarkoituksena oli kulkea Nuorttin retkeilyreitti, joka on 40 km pitkä ja rengasreitti. Pitkään meitä puhututti se, että kuinka korkealla vedenpinta on. Nuorttijoki on kertaalleen kahlattava yli Haukijärvenojan kohdalla joko heti vaelluksen alkuun tai aivan sen loppuun. Luontokeskuksen väki oli sitä mieltä, että vesi on liian korkealla, samaa sanoi eräs paikallinenkin. Olimme siis varautuneet kulkemaan edes takaisin pelkästään joen eteläpuolta. 

En ollut koskaan aiemmin käynyt Savukoskella, jotenkin se on vain niin syrjässä. Sieltä matkaa Nuorttiin oli vielä noin 90 km, vaikka tie on hiekkatietä; se oli hyvässä ajokunnossa. Voiko sen korvemmassa enää olla? Ennen vaellukselle lähtöä kannattaa pysähtyä Tulppion tiskoon ottamaan viimeiset oluet tai kahvit. 

Haukijärvenojan parkkipaikalla croksit vaihtuivat vaelluskenkiin ja lähdimme seuraamaan oranssin täplin merkkittyä reittiä. Pysähdyimme kahlaamolle ja Rovaniemen retkeilijöiden puheenjohtaja riisui housut jalasta ja suoritti testauksen: Sankarillisesti hän ylitti kahlaamon edestakaisin, jotta näimme kuinka korkealla vesi on (mukana oli aika monta lyhyttä naishenkilöä). Totesimme ylityksen mahdolliseksi pienessä virtauksessa, mutta persaus kyllä kastuisi lyhyimmillä. Paikalla on kahluuvaijeri, josta saa tukea, mutta minun silmiin se näytti aika heiveröiseltä systeemiltä. 

Nuorttin vierttä kulkee kalastajien tekemiä polkuja, retkeilyreitti kulkee vain paikoin joen varrella.

Ensimmäisenä kävelypäivänä kuljimme kuutisen kilometriä yöksi Hirvashaudalle, jossa on autio- ja varaustupa. Se näytti olevan myös monen kalastajan leiripaikka (tänne on vain 2,5 km kävely parkkipaikalta, joten tänne jaksaa vielä kantaa kaikenlaista). Sain teltan pystyyn ja tavarat sinne sisälle juuri ennen sateen alkua, joka meni piakkoin ohitse. Illan istuimme nuotiolla ja ihmettelimme ötököiden määrää. Yksi vaeltijista loukkasi itseään ja oli järkevintä ettei hän enää kantaisi rinkkaa. Päätimme jatkaa matkaa rajavyöhykkeelle ja sitten palaisimme takaisin samaa reittiä. Kaksi meistä jäisi Hirvashaudalle.

Osasimme odottaa rankkaa kävelytaivalta, vaikkei kilometrejä niin tuhottomasti tulisi. Reitti kulkee vaihtelevassa maastossa erämaametsässä; pari kertaa laskeudutaan joelle ja sitten noustaan jyrkästi takaisin ylöspäin. 

Matkanvarrella on lyhyitä jyrkkiä nousuja, jotka laittavat reidet koville. 

Löytyy myös porrashelvetti, vaikka se helpottaakin liikkumista jyrkimmillä kohdilla. 

Parhaiten mieleen reitiltä jäi vanhat, komeat männyt, jotka oli tarkoitus kaataa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kuljettaa pois Nuorttijokea pitkin. Euroopan tapahtumat pelastivat nämä puut; ne saivat kylkeensä vain leimat. Toiseksi, reitillä oli pari hienoa näköalapaikkaa:

Maisema Pikkusaukkosuvannonvaaran näköalatasanteelta. 

Kuten seuraavasta valokuvasta näkyy, niin sää oli suosiollinen. Tosin lämmintä oli hieman liikaakin kun joutui kantamaan rinkkaa. Hiki valui pelkästä auringon paisteesta. Juomista reitiltä sai ihan mukavasti, varsinkin matkan alkutaipaleelta. Loppu matkaa varten kannattaa ottaa mukaan vettä ja vedenottopaikat ohitettiin nopeasti hyttysten infaasion takia ja ne sitten seurasikin meitä siitä eteenpäin välillä liftaten rinkan kyydissä.

Nuortti muuttuu idempänä kanjonimaiseksi. Paikka: Pikkusaukkosuvanto.

Joissakin kelopuissa oli jännä salmiakkikuvio. 

Viimeiset kilometrit olivat pitkää, loivaa laskua. Eipä se paljoa lohduttanut kun tiesi, että seuraavana aamuna se samainen rinne pitäisi kiivetä takaisin ylös. Valtakunnan rajan läheisyydestä kertoi ensimmäisenä mönkijöiden tekemä kaksi kaistainen polku, jota pitkin rajavartijat kulkevat. 

Matkan viime metreillä puusto muuttui hakatun näköiseksi. 

Saihon autiotupa on rinteen alapuolella jonkusen matkaa Nuorttijoesta. Se on vanha 30-luvun rajamiesten kämppä, joka on siirretty kymmenisen vuotta sitten nykyiselle paikalleen. Sisällä on kaksi makuulaveria ja pöytä, tietysti myös kaasulevyt keittelyä varten. Rajavyöhyke kulkee aivan vierestä. Laitoimme teltat pystyyn ja söimme iltaruuan ennenkuin lähdimme tutkimaan seutua. Kävimme joen toisella puolella poromiesten kämpillä ja ihmettelimme rajavyöhykettä.

Täällä myös tapasimme mönkijöllä kulkevan rajamiehen, joka kyseli perinteiset kysymykset; ketä ollaan nähty, onko ollut kalastajia? Itse kuulemma aikoi olla pari päivää kalastamassa. Ilta istuttiin nuotiolla, jokunen kävi joessa uimassa; onhan se hienoa heittää talviturkki pois täällä korvessa.

Iltanuotiolla Saihon kämpän pihassa. 

 Takaisin kävelimme vaihtelevassa kelissä. Onnea silti oli mukana, kun sade alkoi kun olimme saaneet lounaan syödyksi ja ukkoskuuron vietimme halkovajassa. Ukkosen jyrinä oli aikamoinen kun ääni kulki kanjonissa ja mäen jyrkissä rinteissä.

Lounaspaikan maisema Alimmaisella hirvashaudalla ennen sateen alkua. 

Loppu matkan kävelimme pienessä vesisateessa. Kerran oli pakko vetää sadetakki päälle, mutta pian sitä huomasi olevansa märkä joka tapauksessa joko vedestä tai hiestä. Eikä enää ollut väliä kastuiko vaatteet, kun seuraavana päivänä oli viimeinen, lyhyt kävelymatka. Takaisin kävelimme tunnin nopeammin. Tältä tuntuu aina vaelluksen päättymisen jälkeen: