Lainiotunturi - Ejnar-kelpien ensimmäinen tunturihuiputus

Säätiedotus näytti aivan täydellistä keliä; harvoin näillä leveysasteilla voi toukokuussa nauttia hellelukemista ja vielä ilman hyttysiä. Oli pakko lähteä tunturiin! Nopealla aikataululla kamppeet rinkkaan. Onneksi viime vuodelta oli säästynyt retkimuonaa, joten ei tarvinnut murehtia niiden hankkimisesta. Eniten huolehdin koirani hyvin voinnista. Ejnar - 7 kk ikäinen kelpien pentu - ei ollut koskaan vielä käynyt kunnon retkellä, saati nukkunut teltassa (edes nähnyt sellaista). Mietin mitä kaikkea se oikein tarvitsisi mukaan. Päädyin ottamaan sen lempi viltin, joka on onneksi kevyt ja laitoin sen ruuat kerta-annoksina pusseihin. Varmuudeksi otin vielä mukaan luun, jos tulisi tylsiä hetkiä. Tietysti taskuun "palkat".

Kerran tiedossa oli Ejnarin ensimmäinen retki, niin valitsin sellaisen reitin, joka ei olisi kilometrimäärältään liian pitkä. Toiseksi, kohteen oli oltava Kittilän suunnalla, kun matkaan tulisi mukaan ystäväni Paula Kittilästä. Kolmanneksi, meillä oli aikaa vain lauantai ja sunnuntai. Paikaksi valikoitui Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Lainiotunturi. Sen huiputus olisi päätavoitteemme. Olen suhtautunut Ylläksen retkialueisiin aika nihkeästi; enemmänkin olen arvostanut Pallaksen, Aakenustunturin ja Luosto-Pyhätunturin aluetta, mutta tällä reissulla silmäni kyllä avautuivat.

Jätimme auton navetta gallerian parkkipaikalle. Siitä lähti merkitty reitti kansallispuistoon. Ensin ylitimme riippusiltaa pitkin virtaavan joen. Ejnar pakitti heti sillan nähtyään; ei sitten millään suostunut tulemaan sillalle. Okei, silta näytti heiveröiseltä. Se heilui ja eikä siinä ollut alaosassa kaiteita. Ymmärrän, se oli pelottava. Joten kannoin Ejnarin yli.

Lähdimme tallustamaan kohti Kotamajaa, jossa yöpyisimme. Matkaa sinne tuli ainoastaan kuutisen kilometriä. Taisimme päästä metsään vasta kello neljän aikoihin. Kävelyreitti oli hiihtoladun pohjaa, joten sitä ei ollut kovinkaan miellyttävä kävellä. Pidän enemmän kinttupoluista, tosin ei ollut pelkoa eksymisestä. Reitillä taisi olla vain pari käännöstä. Alkumatkalla kuuli vielä veden solinaa, mutta maasto muuttui koko ajan kuivemmaksi ja tylsemmäksi. Loivaa nousua oli helppo kävellä rinkka selässä. Lainiotunturikin jäi puiden taakse piiloon, eikä siitä näkynyt paljoa. Reitin näkymät siis eivät olleet hääppöiset, eikä reitillä ole juomavettä.

Saavuimme kuuden aikoihin Kotamajalle, jossa on kahvilarakennus (kesällä taitaa olla kiinni), kotarakennus ja neljän hengen wc-rakennus. Paikka sijaitsee Kolmentunturinjängällä, kolmen tunturin ympäröimänä. Otimme välipalaa ja jätimme rinkat kotaan. Juomakelpoinen, juokseva puro löytyi suon toiselta puolelta. Se oli Hangaskuruun suuntautuvan reitin varrella, heti suon jälkeen.

Kuljimme Hangaskuruun johtavaa reittiä kunnes reitti kääntyi alamäeksi ja siitä käännyimme metsikköön kohti Lainiotunturia. Ei kyllä ollut eksymisen pelkoa! Kuljimme vain suoraan eteenpäin; tunturin rinteellä oli lunta, jonka me kiersimme ja Ejnar nautti lumesta. Se suorastaan riehaantui ja juoksi siellä edestakaisin, kaivoi kuoppia, söi sitä ja oli aivan sekaisin. Lainiotunturi, 613 korkea, ei ollut liian jyrkkä kiivettäväksi, vaikkakin se tuntui loputtomalta. Vasta ylhäällä maasto muuttui kivikkoiseksi, mutta Ejnar selvisi haasteesta hyvin.



Kuva: Ejnar nautti lumesta Lainiotunturilla.


Kuva: Ejnar Lainiotunturin huipulla.



Kuva: Lainiotunturilla.


Kuva: Punaisen mukin hetki - teehetki Lainiotunturin huipulla.

Kotamajalla pystytimme teltan suon toiselle puolelle, lähelle juomavettä. Itse Kotamajan puoli on kivikkoinen ja jyrkkä. Kodassa voi nukkua, sinne mahtuu hyvin penkeille nukkumaan. Samaan aikaan siellä oli pari paikallista nuorta, joiden annoimme rauhassa olla kodassa. Siinähän sitten oli käynyt niin, että koiran tavaroista huolehtiessani, olin unohtanut oman makuupussini. Voi elämä...Jos tämän piti joskus tapahtua, hyvä että nyt. Olihan se noloa. Seuraavaksi yllätyin kuinka helposti Ejnar kömpi telttaan. Heitin sinne namupaloja ja koira seurasi perässä. Se siitä. Ejnar nukkui meidän keskellä ja valtasi koko ajan enemmän tilaa itselleen. Se taisi nukkua kaikista parhaiten. Itse nukahdin vasta aamuyöstä. Kuuntelin eri lintujen laulua, jopa riekkokin huusi.

Aamupalan jälkeen kiipesimme Pyhätunturille. Kotamajalta (kodan takaa) lähtee polku, joka vie kohti Rajajärveä. Rinne on aluksi todella jyrkkä. Onneksi saatoimme jättää rinkat taas kodalle. Sitten maasto muuttuu loivaksi ylämäeksi ja siellä saa kulkea vanhassa kuusimetsikössä. Yllättävä ympäristö. Harmittavasti usean puun latva oli katkennut talven aikana lumen painosta, paikoitellen metsä näytti siltä että sota olisi pyyhkäissyt metsikön yli. Myös puita oli paljon kaatunut. Kävimme juomassa teet Pyhätunturin huipulla ja käännyimme takaisin.

Kuvat: Pyhätunturilta.

Lounaan söimme Kotamajalla, nostimme rinkat selkään ja lähdimme kiipeämään Kukastunturin päälle. Kuumuus painoi päälle, joten pidimme tauot puiden varjoissa. Juomavettä ei tälläkään reitillä ole, joten se oli kannettava. Vihjeenä sellainen seikka, että kannattaa nousta Kukastunturille toiselta puolen. Kotamajalta lähtiessä nousu on aika jyrkkää, toisella puolella se on loivempaa.


Kuva: Näkymä noustessa Kotamajalta Kukastunturille.


Kuva: Kukastunturilta on huikeat näkymät.

Loppumatka menikin sitten samassa tylsähkössä maastossa, mutta eipä ollut montaa kilometriä tallustettavaa. Hiestä märkänä saavuimme autolle kello kolmen aikoihin ja suuntasimme suoraan Jounin kauppaan, kylmän juotavan äärelle ja jätskille. Ejnar sitten nukkui koko matkan takaisin Rovaniemelle ja meikä yritti pysyä hereillä. Olipa reissu!