Siellä jossakin tuntureilla

Siellä jossakin tuntureilla

Viikonloppu ahdistus oli tuloillaan: oli lähdettävä liikkeelle, jonnekin tunturiin, kauas pois seinien sisältä. Onneksi ystävälleni oli vapaata, joten saimme kolmannen kumppanin autoon.

Auto kiiti Kittilän kautta kohti Jerisjärveä. Siinä matkalla, taisi olla Levin Smarketin pihassa, teimme päätöksen kiivetä Särkitunturille.

Ennen nousua söimme p-paikalla pikaisen lounaan. Ei lainkaan hullumpi paikka; hyvä näköala Pallaksen suuntaan. Siitä sitten tien yli tunturiin. Olimme hieman hämmentyneitä kuinka leveä ura vei ylös tunturiin; pyörällä helppo kulkea. Matkan alkutaipaleella on hieno kota lammen äärellä. Viimeisen päälle tehty. Kertoo paljon että huussissa oli vessapaperia.

Ylhäällä ymmärtää hyvin miksi Särkitunturi on suosittu paikka: jumankekkuli että millaiset näköalat. Huipulla on myös kirkasvetinen järvi, jossa on hyvä uida.

Tummat pilvet kerääntyivät päidemme päälle, Ukkonen jyrisi Ylläksen puolella. Oli aika kipaista mäki alas. Tiedoksi että lammella on vain nuotiopaikka ja halkovaja.

Sadepilvet tekivät maiseman harmaaksi, tunturien huiput peittyivät ja päätimme odottaa sateen ohimenemistä ja ajaa Pallasjärven rannalle kodalle. Oli taas aika syödä :) Kaatosateessa, veden roiskiessa korkealle renkaiden alta, lätäköiden isotessa, mietin tovin ennen kuin painoin kunnolla kaasua, että pääseeköhän tätä hiekkatietä enää takaisin päin. Vettä tuli kirjaimellisesti kaatamalla ja saimme juosta kotaan, jossa olikin jo tulet valmiina ja ruokailijoita. Siellä napostelimme ja odotimme tunnin verran sateen rauhoittumista ja teimme seuraavan suunnitelman.

Illan tunteina nousisimme Lommoltunturille. Katsoimme, että Pallaksentieltä olisi suhkot lyhyt matka nousta huipulle ja pääsisi vielä alkuun kulkemaan polkua pitkin. Ja niinhän se olikin. Tosin polku oli kivikkoinen ja liukas. Selvästi vanha polku. Jossain vaiheessa vain käännyimme huippua kohti ja totesimme kuntomme kasvaneen, kun ei tullut edes hiki. Maisemista ei tarvitse erikseen mainita; ne tuppaavat aina olevan kauniita tunturin huipulla. Täältä näkyi hyvin läheisille Pallaksen tuntureille. Ylhäältä löytyi myös pieni määrä, superherkullisia lakkoja!

Nuorttia pitkin rajavyöhykkeelle 

Tämän vuoden loma alkoi kolmen yön vaelluksella Savukosken Nuorttissa, joka on UKK:n puiston kaakkoiskulmaa. Vaellus oli Rovaniemen retkeilijöiden järjestämä. Tarkoituksena oli kulkea Nuorttin retkeilyreitti, joka on 40 km pitkä ja rengasreitti. Pitkään meitä puhututti se, että kuinka korkealla vedenpinta on. Nuorttijoki on kertaalleen kahlattava yli Haukijärvenojan kohdalla joko heti vaelluksen alkuun tai aivan sen loppuun. Luontokeskuksen väki oli sitä mieltä, että vesi on liian korkealla, samaa sanoi eräs paikallinenkin. Olimme siis varautuneet kulkemaan edes takaisin pelkästään joen eteläpuolta. 

En ollut koskaan aiemmin käynyt Savukoskella, jotenkin se on vain niin syrjässä. Sieltä matkaa Nuorttiin oli vielä noin 90 km, vaikka tie on hiekkatietä; se oli hyvässä ajokunnossa. Voiko sen korvemmassa enää olla? Ennen vaellukselle lähtöä kannattaa pysähtyä Tulppion tiskoon ottamaan viimeiset oluet tai kahvit. 

Haukijärvenojan parkkipaikalla croksit vaihtuivat vaelluskenkiin ja lähdimme seuraamaan oranssin täplin merkkittyä reittiä. Pysähdyimme kahlaamolle ja Rovaniemen retkeilijöiden puheenjohtaja riisui housut jalasta ja suoritti testauksen: Sankarillisesti hän ylitti kahlaamon edestakaisin, jotta näimme kuinka korkealla vesi on (mukana oli aika monta lyhyttä naishenkilöä). Totesimme ylityksen mahdolliseksi pienessä virtauksessa, mutta persaus kyllä kastuisi lyhyimmillä. Paikalla on kahluuvaijeri, josta saa tukea, mutta minun silmiin se näytti aika heiveröiseltä systeemiltä. 

Nuorttin vierttä kulkee kalastajien tekemiä polkuja, retkeilyreitti kulkee vain paikoin joen varrella.

Ensimmäisenä kävelypäivänä kuljimme kuutisen kilometriä yöksi Hirvashaudalle, jossa on autio- ja varaustupa. Se näytti olevan myös monen kalastajan leiripaikka (tänne on vain 2,5 km kävely parkkipaikalta, joten tänne jaksaa vielä kantaa kaikenlaista). Sain teltan pystyyn ja tavarat sinne sisälle juuri ennen sateen alkua, joka meni piakkoin ohitse. Illan istuimme nuotiolla ja ihmettelimme ötököiden määrää. Yksi vaeltijista loukkasi itseään ja oli järkevintä ettei hän enää kantaisi rinkkaa. Päätimme jatkaa matkaa rajavyöhykkeelle ja sitten palaisimme takaisin samaa reittiä. Kaksi meistä jäisi Hirvashaudalle.

Osasimme odottaa rankkaa kävelytaivalta, vaikkei kilometrejä niin tuhottomasti tulisi. Reitti kulkee vaihtelevassa maastossa erämaametsässä; pari kertaa laskeudutaan joelle ja sitten noustaan jyrkästi takaisin ylöspäin. 

Matkanvarrella on lyhyitä jyrkkiä nousuja, jotka laittavat reidet koville. 

Löytyy myös porrashelvetti, vaikka se helpottaakin liikkumista jyrkimmillä kohdilla. 

Parhaiten mieleen reitiltä jäi vanhat, komeat männyt, jotka oli tarkoitus kaataa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kuljettaa pois Nuorttijokea pitkin. Euroopan tapahtumat pelastivat nämä puut; ne saivat kylkeensä vain leimat. Toiseksi, reitillä oli pari hienoa näköalapaikkaa:

Maisema Pikkusaukkosuvannonvaaran näköalatasanteelta. 

Kuten seuraavasta valokuvasta näkyy, niin sää oli suosiollinen. Tosin lämmintä oli hieman liikaakin kun joutui kantamaan rinkkaa. Hiki valui pelkästä auringon paisteesta. Juomista reitiltä sai ihan mukavasti, varsinkin matkan alkutaipaleelta. Loppu matkaa varten kannattaa ottaa mukaan vettä ja vedenottopaikat ohitettiin nopeasti hyttysten infaasion takia ja ne sitten seurasikin meitä siitä eteenpäin välillä liftaten rinkan kyydissä.

Nuortti muuttuu idempänä kanjonimaiseksi. Paikka: Pikkusaukkosuvanto.

Joissakin kelopuissa oli jännä salmiakkikuvio. 

Viimeiset kilometrit olivat pitkää, loivaa laskua. Eipä se paljoa lohduttanut kun tiesi, että seuraavana aamuna se samainen rinne pitäisi kiivetä takaisin ylös. Valtakunnan rajan läheisyydestä kertoi ensimmäisenä mönkijöiden tekemä kaksi kaistainen polku, jota pitkin rajavartijat kulkevat. 

Matkan viime metreillä puusto muuttui hakatun näköiseksi. 

Saihon autiotupa on rinteen alapuolella jonkusen matkaa Nuorttijoesta. Se on vanha 30-luvun rajamiesten kämppä, joka on siirretty kymmenisen vuotta sitten nykyiselle paikalleen. Sisällä on kaksi makuulaveria ja pöytä, tietysti myös kaasulevyt keittelyä varten. Rajavyöhyke kulkee aivan vierestä. Laitoimme teltat pystyyn ja söimme iltaruuan ennenkuin lähdimme tutkimaan seutua. Kävimme joen toisella puolella poromiesten kämpillä ja ihmettelimme rajavyöhykettä.

Täällä myös tapasimme mönkijöllä kulkevan rajamiehen, joka kyseli perinteiset kysymykset; ketä ollaan nähty, onko ollut kalastajia? Itse kuulemma aikoi olla pari päivää kalastamassa. Ilta istuttiin nuotiolla, jokunen kävi joessa uimassa; onhan se hienoa heittää talviturkki pois täällä korvessa.

Iltanuotiolla Saihon kämpän pihassa. 

 Takaisin kävelimme vaihtelevassa kelissä. Onnea silti oli mukana, kun sade alkoi kun olimme saaneet lounaan syödyksi ja ukkoskuuron vietimme halkovajassa. Ukkosen jyrinä oli aikamoinen kun ääni kulki kanjonissa ja mäen jyrkissä rinteissä.

Lounaspaikan maisema Alimmaisella hirvashaudalla ennen sateen alkua. 

Loppu matkan kävelimme pienessä vesisateessa. Kerran oli pakko vetää sadetakki päälle, mutta pian sitä huomasi olevansa märkä joka tapauksessa joko vedestä tai hiestä. Eikä enää ollut väliä kastuiko vaatteet, kun seuraavana päivänä oli viimeinen, lyhyt kävelymatka. Takaisin kävelimme tunnin nopeammin. Tältä tuntuu aina vaelluksen päättymisen jälkeen:

Juhannusyö Riisin Riettaan seurassa - Riisitunturin yli kairaan

Juhannus kotona? Ei todellakaan. Tällä kertaa mietin useampia päiviä minne lähteä. Kriteerit olivat ettei olisi liian pitkä kävelymatka, yhden yön retki, mahdollisimman rauhallinen paikka ja parin tunnin ajomatkan päässä. Paikaksi valikoitui Riisitunturin kansallispuisto ja yöpaikaksi Liittolammin laavu. Päätökseen vaikutti pari blogitekstiä ja sääennuste.



Riisitunturin Tolvan puoleinen parkkipaikka oli täynnä autoja. Näemmä tunturin lyhyempi  Riisin rääpäisy -reitti on erityisesti lapsiperheiden suosiossa, ja kyllä säälläkin oli roolinsa. Aurinko paistoi puoli pilviseltä taivaalta ja lämpöä oli + 20C. Ihanteellista, kenties hiukan liian lämmintä rinkan kantamiselle. Tästä reitistä onkin tehty helposti kuljettava sorapolku, jota pitkin pääsisi teräsmummokin rollaattorilla.

Tunturiin lähdetään nousemaan Riisin Riettaan tarina mielessä. Kuulemma tänne kairaan on menehtynyt onneton, poloinen Riisin Rietas -niminen henkilö, joka kummittelee kulkijoille. Voi poloista; kenties se eksyminen johtui siitä, ettei Riisitunturin kansallispuistosta ole saatavilla kunnon karttaa?! Ainakaan metsähallituksen Pilkkeestä. Lähdin siis kairaan pieni esite rinkassani ja epämääräinen A4-tuloste matkassani (kuljin vain merkityllä reitillä).

Riisitunturille kulkee hyvä, helposti kuljettava polku. 

Varsinainen vaellus tuntui alkavan kun kääntyi Riisin Riettaan -reitille. Alaspäin johtava polku oli paikoin jyrkkä ja laittoi lihakset koville. Reitille ei kannata lähteä valkeiden lenkkareiden kanssa; polku on paikoinen mutainen ja märkä eli soinen. Maisema katosi pian puiden taakse. Tiedoksi, että Uudenlammen laavun lampi ei houkuta vedenottoon, muutenkin reitillä ei ole kunnon juomavettä. Vesi on keitettävä ja se on soisen maaperän ansiosta kellertävää.

Riisitunturin kansallispuisto tunnetaan soistaan ja niitä siellä kyllä riittää, myös yllättävissä paikoissa. Yllättävämpää oli maaston vaihtelevaisuus. Lyhyellä matkalla tuli vastaan kunnon kuusimetsää, soita, kalliomaastoa, ylä- ja alamäkeä - kaikkea mitä toivoo reitiltä. En yleensä pidä edestakaisin kulkevista reiteistä, mutta jo nyt mennessä aavistin ettei se ole tämän reitin ongelma. 

Täällä  kuuset tuntuivat olevan mäntyjä vanhempia. Reitti oli kokonaisuudessaan hyvin merkitty.

Ennen laavulle saapumista on suurehko kallioalue. 

Reitillä oli myös kunnon mäki; mieli tekisi sanoa että se oli silkkaa kohtisuoraa nousevaa rinnettä. Ainakin se siltä tuntui rinkka selässä. Kyseessä on paikka nimeltä Hevonharja ja se on kyllä aika kummallinen luonnonmuodostelma:

Hevonharja on kummaltakin rinteeltään jyrkkä.

Suon takana oleva mäki on Hevonharja.

Se taisi kolme-neljä tuntia kestää, että pääsin päämäärääni Liittolammille. Paikka sijaitsee kauniilla paikalla kahden lammen välissä. Laavu on laitettu aivan rannan tuntumaan:

Paikalla on hyviä telttapaikkoja, keittokatos, mainittu laavu, wc ja puuliiteri. Laavulta voi käydä hyvin uimassa ja vesi on kirkasta. Eniten pidin siitä, että vastarannan mäki on suota. Se oli kauniin näköinen. 

 

Vietin juhannukseni tässä laavulla. Kaivoin rinkastani esille juhlaruokani; nuudeleita. Jälkiruuaksi Pringlesiä ja Fazerin sinistä. Ejnar sai naksujensa lisäksi kananmunan ja pari herkkua. Toki laitoin kokon pystyyn: 

Nuotiokokko karkotti pahat henget sekä hyttyset. 

Ejnarkin lopulta rauhoittui ja kävi maaten rantaan. Se kuunteli ääniä, ja katseli paljon lammen yli - mitä lie se sieltä kuuli. Katselin tulta, kuuntelin lintuja ja täytin ristikkoa, kunnes silmät alkoivat painaa. Ejnar pujahti telttaan sen enempää ihmettelemättä. Se katseli kun vaihdoin vaatteita ja kömmin makuupussiin. Se kierteli telttaa hetken ja kävi maaten oviaukon viereen. Se kuunteli ja käyskenteli välillä levottomasti. Silti se taisi nukkua minua ennen. Kuuntelin hyttysiä ja paarmoja - kuin moottoritie olisi kulkenut vieressä. Eivät ainakaan päässeet sisälle! Lopulta nukahdin kunnes...Heräsin täydestä unesta siihen että ruskea turkki kömpii päälläni, murisee, ärhentelee ja kuulen raskaiden askelien ääntä. Mitä?! Katsoin kelloa ja se oli noin kaksi yöllä. Yritin saada Ejnarin rauhoittumaan ja huusin sille ja rauhoittelin sitä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Siinä välissä olen jo ihmetellyt mikä siellä mahtaa olla: karhu vai Riisin Rietas? Ei ollut muuta keinoa kuin kömpiä ulos teltasta ja kas, siellähän oli joku laittamassa telttaa pystyyn. Ejnar oli pakko viedä tervehtimään öistä kulkijaa ja sitten sai nukkua yön rauhassa. Kenties tämä öinen kulkija ihmetteli yhtälailla teltasta kuuluvia huutoja... :) 

ps. Hyvät Yhdysvallan ja Ranskan ym. turvallisuuspalvelun viranomaiset tai heidän atk-ohjelmistonsa. On hienoa, että tilastojen mukaan olette usein vierailleet sivuillani. Voin vakuuttaa Teille, että olen hyvän tahtoinen ihminen ja minä tykkään vain kirjoittaa paljon isi-konditionaalimuodossa. Tässä tarinassa olisin voinut kertoa kuinka epämääräinen mieshenkilö kulki kirveen kanssa telttani ohitse vain siksi, että sai puita nuotioonsa saadakseen makkaran paistetuksi tai siitä kuinka kömmin ulos teltastani puukko vyöhöni kiinnitettynä niin kuin retkeilijöillä on tapana.

Lounaalla Korouomassa 

Korouoma on paikka, jonka upeuden tuppaa aina unohtamaan; Siellä haukkoo henkeään sekä jyrkkien nousujen että silmiä hivelevän luonnon vuoksi. Jotenkin toivoisi, että Korouoma saisi enemmän kunnon mainetta maanlaajuisesti luontokohteena. Kenties paikan sijainti ei ole mitä parhain, mutta kyllä siellä käy helposti päiväreissulla Rovaniemeltä, saati sitten Kuusamosta. 

Korouoma on rotkolaakso, oikea kanjoni. En kuvaisi rotkon pohjaa tasaiseksi; se on yllättävän vaihtelevaa maastoa. Koko ajan kuljetaan, välillä jyrkkiäkin mäkiä ylös ja alas. Eikä mitenkään helppokulkuista maastoa. Saa kyllä katsoa usein jalkoihinsa, kuljettava polku on usein kapea ja hiekkapohjainen maa on välillä sortunut jokeen. Joki, se on kiehtova. Välillä näkee hyvin pohjaan asti, välillä se kiemurtelee ruskean sävyisenä. Siinä on usein houkutteleva hiekkapohja, välillä se solisee pienenä koskena. Tapasin pari kalastajaa, jotka paistoivat saalistaan nuotiolla. Kuulemma on paljon pientä kalaa, siis arvokalaa. Joskus kyllä täytyy ottaa reissuille mukaan virvelikin. 

Kuva: Koronjään reitti on hyvin merkitty tolpilla. Se on aivan uusi reitti ja sen huomaa, kun polut eivät ole läpikuluneita. Päinvastoin. Kuntoa vaativa reitti mäkisyyden takia, mutta helppo kulkea. Pituus 5 km.

Lähdin liikkeelle Saukkovaaran parkkipaikalta, jossa oli jo rivi autoja pysäkillä. Kuljin Koronjään reittiä pitkin alas laaksoon, jossa käännyin Pajupuron autiotuvalle. Kävin siellä kääntymässä ja kuljin sitten loppuosan Koronjään reitistä. Tämä oli aivan riittävä kävelyreitti, enkä katsonut tarpeelliseksi nousta kuuluisimmalle nähtävyyspaikalle - Piippukalliolle. Olin liikkeellä nelisen tuntia.

Kuva: Koronjään reitillä on myös mahtava näköala rotkolaaksoon. Toiselle puolelle jyrkkää rinnettä ei välttämättä tarvitse nousta.

Korouoma on kyllä siitä hieno paikka, että se yllättää jatkuvasti. Sitä kulkee tiheässä sekametsässä, lehdossa ja sitten yhtäkkiä onkin jonkin sortin niittymaisemassa:  

  Kuva: "Niityltä" sukelletaan takaisin metsän kätköihin. 

Kanjonissa vesi solisee usein. Kerran jopa Ejnarkin pysähtyi kuuntelemaan, mikä ääni se on. Kosken pauhu tuli niin äkisti vastaan, että ehdin hetken jo ajatella että kulkeeko täällä auto. Ihmisen jälki näkyy täälläkin. Joessa on ollut uittoa ja vanha uittoränni on vielä pystyssä Pajupuroon johtavalla reitillä, myös latoja on jokunen nähtävissä. Korojään reitti kulkee osin uittomiesten hevosreittiä pitkin. Joen yli on rakennettu hyvät sillat; eipä vastaani tainnut tulla kuin yksi puropahanen jonka turvallista ylitystä mietin hetken. Siinä ajassa Ejnar ehti mennä siitä jo pari kertaa yli...



Lounaan söin yllä olevan sillan lähettyvillä. Laitoin veden kiehumaan ja siihen sitten nuudeleita ja herne-maissi-paprika -sekoitus. Voila! Lopuksi mukaan kananmuna. Päätteeksi mukillinen teetä ja jälkiruuaksi banaani, josta Ejnar sai maistiaisia.


Kuva: Kanjonin pohjalla kulkeva polku kulkee miltei koko ajan joen tuntumassa. Eipä kannata horjahtaa...

Korojään reitillä näkee myös Korouoman kuuluisat vesiputoukset; Jaska Jokusen, Mammutin ja Ruskean virran. Nyt ne oli aika vaivaisia, mutta talvella ne ovat näkemisen arvoisia. Mutta vesi vie päähuomion kesälläkin; se virtaa kaikkialla.


Kuva: Tämä on se kivikkoinen puro, jonka ylitystä tovin mietin.

Kun jo alkaa jaloissa matka tuntua, kun koira kulkee jo takanasi, on edessä vielä jyrkkä nousu takaisin parkkipaikalle ja autolle. Ejnar pysähteli siihen malliin mäen alla "Että oikeestiko. Onko pakko tulla?" Jouduin palkoilla sitä houkuttelemaan eteenpäin ja aika usein katselin taakseni ja kutsuin sitä kannustavasti. Lopulta se kuitenkin jo juoksenteli ja oli tietenkin ensimmäisenä auton luona. Ylämäessä pysähdytiin hetkeksi ottaamaan virallinen matkamuistokuva:



Ennen kaikkea Korouomassa pitää muistaa, että ota mukaan hyttysmyrkkyä. Ei siitä ole mitään hyötyä, mutta kyllä se hyvä olla mukana. Taukoja ei voi oikein pitää, kun päänympärys on heti mustanaan ötököitä. Olkoon se Korouoman vaatima kulkuvero. Se on sen arvoista.


Kuva: Tämän kuvan tarkoitus oli kuvata, kuinka paljon räkkää siellä oli, mutta ötökät ovat liian pieniä. Joten kuvasta vain muuten tuli kiva.

Pohjoistuulessa Käyrästunturille - päiväreissukohde

Sattui sitten täysin päinvastainen ilma kuin viime viikonloppuna; pohjoistuuli, pilvistä ja +7C. Eipä houkuttanut lähteä yöreissulle, joten tsekkasin kartasta kohteen ja paikaksi valikoitui Käyrästunturi - Rovaniemen ainoa tunturi. Korkeutta sillä on vain 347 m, ja puita kasvaa ylhäälläkin, joten tunturi-määritelmä on siinä ja siinä pitääkö paikkansa. Huikeat on näköalat joka tapauksessa ja oiva päiväretkikohde Rovaniemeltä.

Paikan löytää ajamalla Tiaisen kylään, josta on käännös Niesin tielle, jota ajetaan about 4 kilometriä, Sitten käännös hiekkatielle nimeltä Lapintie. Just ennen asuinpihaa tulee käännös oikealle metsätielle. Siitä alkaa viitoitus Käyrästunturille. Metsätie on ajokuntoinen ja mönkijällä ja pyörällä pääsee helposti ylös asti. Autolle matkan esteenä on lukittu puomi, sen ympäri kyllä pääsee autollakin, mutta nyt se näytti kulkukelvottomalta. Ajoaika Rovaniemeltä on hieman alle tunti.

Useimmat kulkijat jättävät auton puomille, minä jätin auton aikaisemmin tienposkeen; olihan tänne tultu ulkoiluttamaan sekä koiraa että vaelluskenkiä. Puomilta on matkaa huipulle 4,5 kilometriä kun kulkee metsätietä pitkin. Puolessa välin kyllästyin kävelemään hiekalla ja käännyin kohti tunturin jyrkkää nousua. Ajattelin nousta loivasti ylöspäin, mutta kyllä sitä sitten huomasi nousevansa pystysuoraankin; rinne on yllättävän jyrkkä. Siinä tuli ajateltua hikipäissään kaikenlaista. Olisihan sitä vihdoin voinut pestä ne lattiat...

Kuva: Käyrästunturin rinne on jyrkkä ja sinne on kaatunut paljon puita.

Kun rinteen on noussut ylös, joutui hieman miettimään missä se laki on. Olin ajatellut, että huipun masto näkyisi hyvin, mutta eipä se korkeiden puiden takaa näkynyt. Ensimmäistä kertaa päätin katsoa karttaa. Metsä muuttui kallioiseksi ja yhä vain harva puisemmaksi. Maisemia ei nähnyt kuin vasta ylhäällä, kallioisella alueella.

            

Käyrästunturilta näkyi hyvin Luostolle ja Pyhätunturille. Niissä näkymissä olikin mukavaa pitää taukoa, ottaa punainen muki esille ja juoda teekupponen.

Kuva: Punaisen mukin aika.

En suunnannut kulkuani suoraan entiselle palovartijan majalle, sillä joku pöristeli siellä mönkijällä. Jäin kulkemaan pohjoistuulen riepottelemana tunturin pohjoisrinteelle ja join toisen kupin teetä. Maiseman hiljetessä suuntasin askeleeni kohti tupaa. Sen takana, notkelmassa, on pieni lampi, jos jollakulla on tarpeellista saada vettä. Juomavesi on tälle reitille kannettava.


Kuva: Majan takainen pieni soinen lampi.

Päivätupa on pieni; siellä on kamiina, pöytä ja sen puolin penkit. Toisella penkillä mahtuu yksi henkilö nukkumaan. Tupaan oli tuotu uusi paistinpannu ja kynttilöitä. Oiva kohde lettukesteille!



Takaisin kuljin sitten metsätietä. Tältä puolen nousu/lasku on helpompi ja tie näytti olevan hyvässä kunnossa koko matkan ajan. Loppu matka tuntui loputtomalta taivallukselta yksitoikkoista reittiä pitkin. Sitä joutui koiraakin innostamaan heittämällä käpyjä ja palloa, ettei se vain yrittänyt saada tumppuja pois käsistä.

Lainiotunturi - Ejnar-kelpien ensimmäinen tunturihuiputus

Säätiedotus näytti aivan täydellistä keliä; harvoin näillä leveysasteilla voi toukokuussa nauttia hellelukemista ja vielä ilman hyttysiä. Oli pakko lähteä tunturiin! Nopealla aikataululla kamppeet rinkkaan. Onneksi viime vuodelta oli säästynyt retkimuonaa, joten ei tarvinnut murehtia niiden hankkimisesta. Eniten huolehdin koirani hyvin voinnista. Ejnar - 7 kk ikäinen kelpien pentu - ei ollut koskaan vielä käynyt kunnon retkellä, saati nukkunut teltassa (edes nähnyt sellaista). Mietin mitä kaikkea se oikein tarvitsisi mukaan. Päädyin ottamaan sen lempi viltin, joka on onneksi kevyt ja laitoin sen ruuat kerta-annoksina pusseihin. Varmuudeksi otin vielä mukaan luun, jos tulisi tylsiä hetkiä. Tietysti taskuun "palkat".

Kerran tiedossa oli Ejnarin ensimmäinen retki, niin valitsin sellaisen reitin, joka ei olisi kilometrimäärältään liian pitkä. Toiseksi, kohteen oli oltava Kittilän suunnalla, kun matkaan tulisi mukaan ystäväni Paula Kittilästä. Kolmanneksi, meillä oli aikaa vain lauantai ja sunnuntai. Paikaksi valikoitui Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Lainiotunturi. Sen huiputus olisi päätavoitteemme. Olen suhtautunut Ylläksen retkialueisiin aika nihkeästi; enemmänkin olen arvostanut Pallaksen, Aakenustunturin ja Luosto-Pyhätunturin aluetta, mutta tällä reissulla silmäni kyllä avautuivat.

Jätimme auton navetta gallerian parkkipaikalle. Siitä lähti merkitty reitti kansallispuistoon. Ensin ylitimme riippusiltaa pitkin virtaavan joen. Ejnar pakitti heti sillan nähtyään; ei sitten millään suostunut tulemaan sillalle. Okei, silta näytti heiveröiseltä. Se heilui ja eikä siinä ollut alaosassa kaiteita. Ymmärrän, se oli pelottava. Joten kannoin Ejnarin yli.

Lähdimme tallustamaan kohti Kotamajaa, jossa yöpyisimme. Matkaa sinne tuli ainoastaan kuutisen kilometriä. Taisimme päästä metsään vasta kello neljän aikoihin. Kävelyreitti oli hiihtoladun pohjaa, joten sitä ei ollut kovinkaan miellyttävä kävellä. Pidän enemmän kinttupoluista, tosin ei ollut pelkoa eksymisestä. Reitillä taisi olla vain pari käännöstä. Alkumatkalla kuuli vielä veden solinaa, mutta maasto muuttui koko ajan kuivemmaksi ja tylsemmäksi. Loivaa nousua oli helppo kävellä rinkka selässä. Lainiotunturikin jäi puiden taakse piiloon, eikä siitä näkynyt paljoa. Reitin näkymät siis eivät olleet hääppöiset, eikä reitillä ole juomavettä.

Saavuimme kuuden aikoihin Kotamajalle, jossa on kahvilarakennus (kesällä taitaa olla kiinni), kotarakennus ja neljän hengen wc-rakennus. Paikka sijaitsee Kolmentunturinjängällä, kolmen tunturin ympäröimänä. Otimme välipalaa ja jätimme rinkat kotaan. Juomakelpoinen, juokseva puro löytyi suon toiselta puolelta. Se oli Hangaskuruun suuntautuvan reitin varrella, heti suon jälkeen.

Kuljimme Hangaskuruun johtavaa reittiä kunnes reitti kääntyi alamäeksi ja siitä käännyimme metsikköön kohti Lainiotunturia. Ei kyllä ollut eksymisen pelkoa! Kuljimme vain suoraan eteenpäin; tunturin rinteellä oli lunta, jonka me kiersimme ja Ejnar nautti lumesta. Se suorastaan riehaantui ja juoksi siellä edestakaisin, kaivoi kuoppia, söi sitä ja oli aivan sekaisin. Lainiotunturi, 613 korkea, ei ollut liian jyrkkä kiivettäväksi, vaikkakin se tuntui loputtomalta. Vasta ylhäällä maasto muuttui kivikkoiseksi, mutta Ejnar selvisi haasteesta hyvin.



Kuva: Ejnar nautti lumesta Lainiotunturilla.


Kuva: Ejnar Lainiotunturin huipulla.



Kuva: Lainiotunturilla.


Kuva: Punaisen mukin hetki - teehetki Lainiotunturin huipulla.

Kotamajalla pystytimme teltan suon toiselle puolelle, lähelle juomavettä. Itse Kotamajan puoli on kivikkoinen ja jyrkkä. Kodassa voi nukkua, sinne mahtuu hyvin penkeille nukkumaan. Samaan aikaan siellä oli pari paikallista nuorta, joiden annoimme rauhassa olla kodassa. Siinähän sitten oli käynyt niin, että koiran tavaroista huolehtiessani, olin unohtanut oman makuupussini. Voi elämä...Jos tämän piti joskus tapahtua, hyvä että nyt. Olihan se noloa. Seuraavaksi yllätyin kuinka helposti Ejnar kömpi telttaan. Heitin sinne namupaloja ja koira seurasi perässä. Se siitä. Ejnar nukkui meidän keskellä ja valtasi koko ajan enemmän tilaa itselleen. Se taisi nukkua kaikista parhaiten. Itse nukahdin vasta aamuyöstä. Kuuntelin eri lintujen laulua, jopa riekkokin huusi.

Aamupalan jälkeen kiipesimme Pyhätunturille. Kotamajalta (kodan takaa) lähtee polku, joka vie kohti Rajajärveä. Rinne on aluksi todella jyrkkä. Onneksi saatoimme jättää rinkat taas kodalle. Sitten maasto muuttuu loivaksi ylämäeksi ja siellä saa kulkea vanhassa kuusimetsikössä. Yllättävä ympäristö. Harmittavasti usean puun latva oli katkennut talven aikana lumen painosta, paikoitellen metsä näytti siltä että sota olisi pyyhkäissyt metsikön yli. Myös puita oli paljon kaatunut. Kävimme juomassa teet Pyhätunturin huipulla ja käännyimme takaisin.

Kuvat: Pyhätunturilta.

Lounaan söimme Kotamajalla, nostimme rinkat selkään ja lähdimme kiipeämään Kukastunturin päälle. Kuumuus painoi päälle, joten pidimme tauot puiden varjoissa. Juomavettä ei tälläkään reitillä ole, joten se oli kannettava. Vihjeenä sellainen seikka, että kannattaa nousta Kukastunturille toiselta puolen. Kotamajalta lähtiessä nousu on aika jyrkkää, toisella puolella se on loivempaa.


Kuva: Näkymä noustessa Kotamajalta Kukastunturille.


Kuva: Kukastunturilta on huikeat näkymät.

Loppumatka menikin sitten samassa tylsähkössä maastossa, mutta eipä ollut montaa kilometriä tallustettavaa. Hiestä märkänä saavuimme autolle kello kolmen aikoihin ja suuntasimme suoraan Jounin kauppaan, kylmän juotavan äärelle ja jätskille. Ejnar sitten nukkui koko matkan takaisin Rovaniemelle ja meikä yritti pysyä hereillä. Olipa reissu!